Kirjoitan tätä syyskuun lopulla, ja on se aika vuodesta, jolloin uskoaan tunnustavia kristittyjä kutsutaan Jerusalemiin osoittamaan solidaarisuutta Israelin valtiolle. Kymmenen vuotta sitten olisin lähtenyt mukaan, jos vain olisin voinut. Enää en lähtisi.

Israelin valtio syntyi vuonna 1948 juutalaisten kansallistunteen heräämisen ja kymmenien vuosien määrätietoisen valtionrakennustyön tuloksena. Holokausti kaikessa karmeudessaan avasi historiallisen ikkunan. Siionismi ammensi ihanteensa sosialismista ja piti esikuvanaan maallistuneita eurooppalaisia valtioita. Koska Jumala ei ollut auttanut liittonsa kansaa Euroopan teurastuskentillä, ei Häntä tarvittu luvatun maan haltuunotossakaan. Homma hoidettiin omin käsin, väkivalloin. Hurskaat juutalaiset seurasivat kauhistuneina, kun siionistit toteuttivat kaikkien juutalaisten vuosituhantisen haaveen. He pitivät sitä jumalanpilkkana, sillä he odottivat Kirjoitusten lupaukset kirjaimellisesti toteuttavaa Messiasta. Hän perustaisi vanhurskauden ja rauhan kuningaskunnan, teokratian. Tulikin sekulaari monipuoluedemokratia, korruptio, militarismi, sodat ja apartheid.

Kristityllä maailmalla oli holokaustin aiheuttama moraalinen krapula, syystäkin. Kuinka Jumala – kuinka me – saatoimmme sallia kaiken tuon tuhon, erityisesti liiton kansan tuhon? Kun kidutettu sitten nousi ja riisti itselleen tilan, oli sen vaikutus omalletunnollemme sama kuin ryypyllä aamukrapulaan. Kirjoituksista merkitystä etsivät havahtuivat: eikö tämä olekin osoitus siitä, että Jumala kuitenkin hallitsee? Eikö siellä Vanhassa Testamentissa luvatakin, että liiton kansa saa vielä luvatun maansa?

Faktat sopivasti valiten Israelista hahmottui lupausten täyttymys ja kouriintuntuva osoitus Jumalan todellisuudesta. Se oli merkki, jota oli kaivattu, uskon vahvistus ja sinetti, sehän oli lopultakin siinä! Vaikka se ei tullutkaan tavalla, joka Kirjoituksissa oli kerrottu, vaikka se ei tullutkaan historian sellaisella hetkellä, joka oli kuvailtu, vaikka se ei tuottanutkaan rauhaa, jonka sen oli luvattu tuottavan. Sitä kuitenkin epätoivoisesti tarvittiin todisteeksi sinnikkäästi piilottelevan Jumalan todellisuudesta.

Juutalaisille siionisteille Jumala on yhä edelleen yhdentekevä: he ovat kiinnostuneet vain turvapaikasta, omasta linnoitetusta maastaan, jonka he ovat verellä ostaneet. Se, että Jumala olisi sen heille ehdoitta luvannut, kelpaa toki ateistillekin heidän joukossaan. Hurskaat juutalaiset yhä odottavat Messiaansa tulevan siten ja silloin, kuin Kirjoituksissa lukee, ja vasta sitten perustavan kuningaskuntansa. Kristityille siionisteille Israelin valtio on todiste Jumalan uskollisuudesta lupauksilleen ja – tarkoitushakuisesti tulkittujen – profetioiden toteutuma. Siksi se on pyhä ja oikeassa, siksi ei pahuus voi siihen tarttua.

Palestiinalaiset ja heidän ahdinkonsa? Sekä kristityt että juutalaiset siionistit toivoisivat heidän jotenkin katoavan kartalta. On kauhistuttavaa, että siihen suuntaan poliittinen tilanne näyttääkin olevan liukumassa.

Mikä merkitys kristittyjen lehtimajanjuhlilla sitten on? Tulevaisuuden vaihtoehdot – erityisesti paestiinalaisongelmaan – ovat toinen toistaan synkkäsävyisempiä. Kaikki saatavissa oleva tuki on Israelin hallinnolle tarpeen, jopa meiltä uskonnollisilta hihhuleilta. Varsinkin, jos meillä on poliittista vaikutusvaltaa omissa maissamme. Israel saattaa alkaa ammentaa kansallista yhtenäisyyttä uskonnosta, kuten moni muukin maa. Hyvä keino ostaa siionismiskeptisten hurskaiden tuki voisi olla vaikkapa temppelin rakentaminen? Sellainen hanke voittaisi joukoittain noviiseja kristittyjenkin joukosta, joka jo nyt karkeloi ja laulaa ylistystä lehtimajanjuhlilla.

Jeesus kutsui seuraamaan, kantamaan iestään, tekemään hyvää, rakastamaan jopa vihollista. En löydä Hänen ja apostoliensa opetuksesta jaettakaan, jolla voi perustella minkään nationalistisen politiikan kannattamista tai ihmisten rasistista erottelemista. Jumala ei rakenna valtakuntaansa väkivaltakoneistojen avulla. Jos en malta odottaa, että Hän toteuttaa lupauksensa ajallaan ja tavallaan, minulle käy kuin Moosesta vuorelta odottavalle Israelin heimolle: päädyn tanssimaan juhlahumussa kultaisen vasikan ympärille.

Ja vaikka se tuntuisikin niin luonnolliselta, kauniilta ja hyvältä, onko se oikein? Se on kuin seksi ilman sitoutumista tai väärän kumppanin kanssa. Vanhan Testamentin sanoin – uskottomuutta, aviorikos.

“...että he yhtä olisivat, niin kuin me.” Joh 17:11

Tästä lähdettiin, pääsiäisenä n. 1990 vuotta sitten. Nyt meitä kristittyjä on eri tavoin laskien tuhansia, jopa yli 40 000 eri tunnustuskuntaa. Haluatko olla oikeaoppinen? Valinnanvaraa riittää, ja joka päivä valikoima kasvaa. Jos vain oikeaoppiset “pääsevät taivaaseen”, mikä porukka se mahtaa olla, ja mitä tapahtuu (meille) muille?

Eikö Jumala vastannut Jeesuksen rukoukseen? Keskeneräistä työtä ei pidä arvostella, ja vasta ylösnousemuksen päivänä paljastuu lopullinen totuus kristittyjen yhteydestä. Siihen asti on syytä tarkastella niitä asioita, joista me olemme kiivaasti ja ilmeisen mielellämme erimielisiä. Ovatko tunnustuskuntiemme opit todella niin ratkaisevia, että niiden puolustamiseksi on tartuttava aseisiin, tai vähintäänkin katkaistava keskusteluyhteys? Mikä on luovuttamatonta, raamatullista oppia, johon jokaisen kristityn pitää sitoutua, ja mikä jää kulttuuristen vaihteluiden piiriin niiden noudatettavaksi, joille se jostain syystä on tarpeen?

Olen joutunut toteamaan monen varmana ja Raamatun mukaisena pitämäni käsitykseni perusteettomaksi, jopa suoranaisen vääräksi. Uskoni ei siitä romahtanut. Päinvastoin, luottamukseni Jumalaan rakastavana Isänä ja Raamatun auktoriteettiin Hänen antaminaan Kirjoituksina on vahvistunut. Uskon todeksi sen, mistä Jeesus sanoi: “minun lampaani kuulevat minun ääneni”, ja “hän - Totuuden Henki - johdattaa teidät kaikkeen totuuteen.”

Tämän blogin nimi on “Totuutta silmiin” kahdesta syystä: tahdon korjata omia käsityksiäni totuuden mukaisiksi. Suostun siihen epävarmuuteen, että en ole jo kaikkea - ehkä tärkeitäkään asioita - ymmärtänyt oikein. Käsitykseni totuudesta tai sen käsittämisen mahdollisuudesta taitaa olla lapsellinen, mutta hei, lapsellisuuteenhan liittyen Jeesus lupasi jotakin! Ehkä joku teistä blogiani lukevista opastaa minua parempaan ymmärrykseen.

Toiseksi toivon saavani kohdata Totuuden ja katsoa Häntä silmiin mainitsemanani ylösnousemuksen päivänä. Silloin yhdessä paljon suuremman ja opillisesti kirjavamman joukon kanssa, kuin mitä teologinen putkinäköni sallisi minun tällä hetkellä pitää mahdollisena.

Mahdollisia aiheita on mielessäni jo useita. Aloitan siitä, joka on minua viimeisten neljän vuoden aikana eniten askarruttanut. Se on teema, jonka monet väittävät tulevan koetinkiveksi koko kristikunnalle. Pelkäänpä, että he ovat aivan liian oikeassa, jotta voisin siitä iloita.